Suomen yliopistolaitoksen laajeneminen ja Pohjoissuomen yliopistot keskus-periferia kontekstissa

摘要

Korkeakoulutuksen ja tutkimuspalveluiden saatavuus ja kattavuus ovat olennaisia näkökulmia keskus-periferia suhteisiin. Yliopistot ovat tärkeitä niin yksilötason kuin alueellisenkin kehityksen edellytyksiä. Suomen yliopistopalveluiden alueellista laajenemista toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä on pidetty yhtenä tärkeimmistä ja menestyksellisimmistä aluepoliittisista toimenpiteistä mutta toisaalta myös opetuksen ja tutkimuksen resursseja liiaksi hajottaneena prosessina. Tässä katsauksessa tarkastellaan ensiksikin yleisellä tasolla Suomen yliopistolaitoksen nopeaa alueellista laajenemista 1950-luvulta alkaen, siihen liittyneitä perusteluita, ideologioita, vaikuttajatahoja, rakenteellisia vaiheita ja tuloksia. Toiseksi prosessia tarkastellaan yksityiskohtaisemmin Pohjois-Suomen kahden yliopiston tapausten kautta. Vuonna 1958 perustettu Oulun yliopisto oli Suomen ensimmäinen alueellisen tehtävän saanut yliopisto ja Helsingin yliopiston jälkeen järjestyksessä toinen maahan perustettu valtionyliopisto. Vuonna 1979 perustettu Lapin yliopisto puolestaan edustaa prosessin päätepistettä, sillä se on viimeinen Suomeen perustettu uusi yliopisto ja myös maantieteellisesti periferisin.